On tullut aika kirjoittaa tänne viimeistä kertaa. Aloitin ensimmäisen My lullaby -nimisen blogin 2011 tammikuussa. 2014 vuonna pidin bloggaamisesta taukoa puolisen vuotta ja aloitin puhtaalta pöydältä tämän nykyisen blogini jota olen pitänyt nyt melkein viisi vuotta.
  2011-2019 vuosien välissä on tapahtunut paljon - olen mm. mennyt naimisiin, valmistunut sosionomiksi ja saanut kolme lasta. Seuraavaksi olen suuntaamassa pikku hiljaa työelämään takaisin vietettyäni monta vuotta kotiäitinä.

  Olen saanut bloggaamisesta hyvin paljon: olen verkostoitunut, tutustunut uusiin ihmisiin, tehnyt monia ihania yhteistöitä, kehittynyt valokuvauksessa ja kirjoittamisessa. Ihan mieletön matka! Nyt kuitenkin mun sydän palaa muille jutuille, ja haluan tehdä sitä, mikä on mun intohimo.
  En vielä täysin itsekään tiedä mikä se juttu on, mutta sen tiedän, että tämä blogi alustana ei auta mua täyttämään sitä intohimoa, koska tämä blogi on tällä hetkellä mulle enemmän stressaava kuin ilon lähde. Mulla ei riitä aika siihen, että yhtä blogipostausta varten otan 4-6 onnistunutta kuvaa, muokkaan ne, kirjoitan tekstin, mainostan postausta eri kanavissa ja kommunikoin muiden bloggaajien kanssa.
  Koen myös sen, että tietyllä tapaa blogien aikakausi on ohi. Toki on paljon ihmisiä, jotka lukevat blogeja, mutta koen, että enää blogit eivät ole niin suosiossa kuin mitä ne ennen olivat. Tällä hetkellä itsellä esimerkiksi Instagram menee blogien edelle niin oman sisällön tuottamisessa kuin muiden seuraamisessa. Instagram on itselleni helpompi ja monipuolisempi somekanava kiireisen perhearjen keskellä. Joten mua pystyy seuraamaan edelleen siellä nimimerkillä @jennislullaby.
  Tai jos ei Instagram sovellusta kännykässä ole, niin selaimellakin onnistuu katsoa ainakin kuvia www.instagram.com/jennislullaby ns. Storyt eli tarinat, joihin kuvaan videoita arkielämästä ja höpöttelen muuten vaan, niin ne ei taida näkyä jos ei ole kirjautuneena sisään, mut kuvat ainakin näkyy.
 Harkitsin nimimerkkini muuttamista, sillä tämä juontaa vahvasti blogiini, mutta toisaalta tämä kuvaa myös mun IG-tiliäkin - Jennin kehtolaulu. Eli kaikkea sitä mikä tuottaa mulle iloa ja rauhallisuutta niin kuin kehtolaulu.
  Jätän tämän blogin nettiin näkyviin ja minuun saa yhteyden Instagramissa nimimerkillä jennislullaby tai sähköpostilla jennislullaby(at)hotmail.com. En sano, ettenkö koskaan palaisi blogin pariin, sillä elämäntilanteet muuttuu ja meilläkin lapset kasvaa joten myös siksi jätän tämän blogin tänne auki. Joten kiitos, kun olet lukenut ja kommentoinut juttujani!♥

Lukeeko blogeja enää kukaan?

  Bloggerin avaaminen on ollut vaikeaa viime aikoina ja mua harmittaa, ettei mulla ole ollut aikaa mun rakkaalle harrastukselle - eli bloggaamiselle. Kun ei halua väkisin tulla postaamaan mitään, muttei haluais olla kauaa postaamatta jos siellä ruudun takana on ihmisiä, jotka postauksia odottaa. Välillä myös mietin, että lukeeko näitä mun juttuja edes kukaan?
  Muutenkin olen lähiaikoina miettinyt sitä, että bloggaaminen on muuttunut niin paljon niissä kahdeksassa vuodessa, kun oman ensimmäisen lifestyleblogin loin vuonna 2011. Ajatuksissa on ollut myös kysymys, että lukeeko blogeja enää kukaan? Katsooko suurin osa vain videoita Youtubesta tai kuuntelee Podcasteja?

  Ennen blogin pitäminen oli mulle se ykkösjuttu ja kun liityin Instagramiin, niin se oli vaan sometili siinä rinnalla jos joku nyt halus mua seurata. Nykyään Instagramiin lisään paljon enemmän sisältöä kuin tänne blogiin, koska sitä on helpompi päivittää eikä se vie paljoa aikaa. Joten siellä mua voi seurata nimellä @jennislullaby  Meillä on tietokone olohuoneessa, eikä mulla ole omaa läppäriä, jolla blogijuttuja tekisin. Illalla lasten mentyä nukkumaan en todellakaan jaksa tehdä yhtään mitään, mihin tarvin aivoja joten bloggaamiseen on aikaa oikeastaan vain viikonloppuisin. Arkena jos avaan koneen, niin lapset on heti tässä ympärillä pyörimässä, enkä muutenkaan haluaisi keskittyä bloggaamiseen silloin kun olen lasten kanssa. Haluan kuitenkin ottaa kuvia ja kirjoittaa tänne blogiin joten kai täytyy tällä hetkellä olla armollinen itselleen ja bloggailla epäsäännöllisemmin.

Huppari - Adidas/Boozt.com | Kengät - SoWhat/Vamsko

En varmaan sen enempää omia kuulumisiani tähän kirjoita, sillä teen sen varmaan erilliseen postaukseen esimerkiksi kännykkäkuvien kera. Joten palataan!♥

Black friday ostokset ja asiaa kuluttamisesta

  Joo mä tiedän, että Black Friday oli marraskuussa ja kirjoitan tän postauksen vasta nyt, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. Ajattelin siis tulla tänne jakamaan parhaimmat Black Fridayn alennuksista ostamani jutut sekä vähän ajatuksia kuluttamisesta.
  Monet somessa kritisoivat Black Friday päivää siitä kuinka se lietsoo ihmisiä kulutushysteriaan. Onhan se toisaalta totta, kun Black Friday ei kosketakaan vaan yhtä päivää vaan monissa kaupoissa olikin koko viikon kestävät Black week -tarjoukset, jotka huipentui maanantain Cyber monday -tarjouksiin. Mutta mulle edelleen BF on hyvä sauma ostaa jotain juttuja, joita ostaisin muutenkin, mutta vaan halvemmalla. En usko, että yksi alennusviikko romuttaa koko elämää jos pitää järjen päässä eikä ostele mitään heräteostoksia vaan sen takia, että halvalla saa. Onhan joulun jälkeen ja juhannuksenakin alennusmyynnit, enkä ole niistä kuullut puhuttavan mitään negatiivista.
  Nämä kulutusasiat ovat olleet nyt puheenaiheena ja itseäkin ne on alkanut kiinnostaa muutamia vuosia sitten. Mähän ostan lähes kaikki vaatteet kirpputorilta ja jos ostan jotain uutena, niin ostan usein alennusmyynneistä ja pyrin välttämään esimerkiksi H&m:n vaatteita, koska ne ei yksinkertaisesti kestä kovin kauaa hyvänä. Kyseisestä kaupasta saatan ostaa esimerkiksi sukkia, legginssejä tai alusvaatteita itselleni.
  En ole mikään shoppailijatyyppi ja olen vuosien saatossa muokannut kulutustottumuksiani vielä enemmän. Mä voin ihan hyvin katsella ihania vaatteita ja kokeillakin niitä, mutta jättää ne silti kauppaan jos en kyseistä vaatetta juuri silloin tarvitse. Nettikaupoista ostan harvoin, koska mulle on tärkeää saada kokeilla vaatetta, enkä jaksa mitään palautusrumbaa. Ennen kirpputoreiltakin ostin paljon vaatteita, koska sieltä sai vaatteita parilla eurolla. Nykyään oon tosi tarkka myös kirpputoreilta ostaessa, mitä kannan kotiin ja tarvinko oikeasti tätä.
  Muistan, kun ennen blogit oli täynnä ostosten esittelypostauksia ja ne oli mun lempipostauksia. Myös silloin mietin, tarviiko joku oikeasti kymmentä eri talvitakkia ja koin olevani huono bloggaaja, koska mulla ei oo tarjota kokoajan erilaisia asuja eri talvitakeilla. Aloinkin tehdä sitten postauksia kirppislöydöistä ja haluan nykyäänkin kannustaa ihmisiä miettimään omaa kulutustaan ja kannustaa käymään kirpputoreilla. Tarviiko kaiken olla uutta? Voisiko kirpputoreilta ostaa oman näköisiä vaatteita ja tavaroita?
  Black Friday oli tosiaan poikkeus kun ostin itselleni jotain uuttakin ja toivon ainakin, että nämä ostamani Adidaksen vaatteet pysyvät hyvinä monta vuotta.

  Oon tosiaan pitkään haaveillut Adidaksen vaatteista, mutta ne on niin älyttömän kalliita, enkä halua maksaa lähemmäs 100 euroa hupparista. Välillä nimittäin tuntuu, ettei kalliit vaatteet välttämättä ole yhtään sen parempilaatuisia. Niken vaatteiden laatuun oon kyllä ollut tyytyväinen joten ostin sitten testiin Adidaksen vaatteita. Ensimmäinen huppari on mulla ollut päällä lukemattomia kertoja. Se on ihanan lämmin ja rento sekä toi väri on ihan mun lemppari. Toisena ostin vetoketjullisen takin, jossa on mulle tuttua viininpunaista. Tääkin on kyllä tosi kiva. Nämä tais molemmat olla n.30-40% alennuksessa.

  Jyskistä kävin hakemassa rahin päällä olevan torkkupeiton. Se taisi olla puoleen hintaan. Se on muuten tosi lämmin, ihanan pehmeä ja sopii täydellisesti meidän sisustukseen. Toivottavasti se olisi myös laadultaan hyvä, eikä hajoa tai mene heti huonoksi.

  Jollyroomilta olin suunnitellut katsovani lisää näitä lego säilytyslaatikoita. Black Fridayna ne olikin mun onneksi alennuksessa joten tilasin pari vaaleanpunaista laatikkoa meidän tytölle.

Millainen kuluttaja sä olet? Ostatko uutena vai käytettynä? Hyödynnätkö alennusmyyntejä?

Pintaa syvemmälle 4. - Uskon Jeesukseen

  Nyt tulee varmaan blogihistoriani henkilökohtaisin postaus, joka on pyörinyt luonnoksissa kauan. En ole koskaan nimittäin tehnyt kokonaista postausta uskostani, vaikka se joissain sivulauseissa onkin ollut esillä. Haluan muistuttaa tässä kohdin siitä, että tämä postaus on vain mun henkilökohtainen kokemukseni, yksi osa minun elämästäni, jonka haluan jakaa tänne nyt tekstiksi. Kunnioitetaan siis toistemme mielipiteitä ja kokemuksia, vaikka ymmärränkin, että siellä ruudun takana on varmasti monenlaista elämäntarinaa, johon usko on liittynyt joko positiivisella, negatiivisella tai neutraalilla tavalla.

  Olen koko ikäni ollut uskossa. Olen uskovaisesta perheestä, jossa seurakunta tuli tutuksi jo pienestä pitäen. En kuitenkaan koe, että mut olisi uskoon pakotettu vaan olen saanut tehdä omat valintani ja tiedän sen, että vanhempani hyväksyisivät minut, vaikka olisin valinnut toisinkin. Jossain vaiheessa uskosta tuli itselle henkilökohtainen ja todellinen. Erityisesti yläasteella, kun oli vaikeaa, suhde Jeesukseen antoi toivon, lohdun ja syyn elää.
  Olen kuitenkin käynyt omat niin sanotut hengelliset kriisit ja joutunut kyseenalaistamaan asioita kuten esimerkiksi sen, miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtua ja kuuleeko Jumala rukouksia tai kiinnostaako Häntä ylipäätänsä mun elämä. Jumala on ollut elämässäni kuitenkin niin todellinen ja olen kokenut esimerkiksi monia rukousvastauksia, etten voisi ikinä luopua uskostani.

  Usko on kulkenut mukana läpi nuoruuden identiteettikriisien ja oman itsensä etsimisen, jolloin myös se on näyttäytynyt elämässäni eri tavalla. Joskus olen tuonut elämässäni enemmän esille sitä, että olen uskossa, mutta ehkä tänä päivänä olen vähän liiankin varovainen asian kanssa, vaikkei syytä pitäisi olla. Ajattelen silti, että haluan kunnioittaa toisen tapaa elää ja katsoa tätä maailmaa, mutta toivon, että se tapahtuisi myös toisin päin.

  Usko on elämäni tärkein asia, joka oikeastaan näkyy kaikessa mitä teen. Se näkyy esimerkiksi arvoissa, maailmankatsomuksessa, valinnoissa, musiikkimaussa, vapaa-ajan viettotavoissa jne. Se on itselleni yhtä luonnollinen asia kuin hengittäminen joten sitä on vaikea erottaa muusta elämästä, enkä tietoisesti sitä ajattelekaan. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan tavallinen nuori nainen, eikä mun usko välttämättä mitenkään päälle päin näy.

  Mulle usko merkitsee armoa, toivoa ja rakkautta. Olen syntinen ja teen väärin päivittäin, mutta silti kelpaan Jumalalle. Se ei tarkoita sitä, että pitäisin armoa halpana. Se ei tarkoita sitä, että voisin tehdä mitä vaan ajatellen, että saan ne kuitenkin anteeksi. Jeesus tietää meidän menneet synnit, meidän nykyiset synnit ja myös ne tulevat - Ja silti Hän halus kuolla meidän syntien tähden, jotta me voitais elää vapaana ja olla yhteydessä Jumalaan. Se on rakkautta ilman ehtoja ja se on armoa, jota ei voi ansaita.
  Uskovaiset ei siis todellakaan ole synnittömiä tai täydellisen pyhiä kirkkaine sädekehineen vaan armahdettuja syntisiä. Ihan yhtä syntisiä me kaikki ollaan ja jokainen meistä tarvitsee tuomitsemisen sijaan rakkautta, armoa ja viestin siitä, että sinä olet arvokas, sinä kelpaat huolimatta siitä, mitä olet tehnyt.

  Meidän perheessä usko näkyy arjessa esimerkiksi siinä, että käymme seurakunnan tilaisuuksissa, kuuntelemme hengellistä musiikkia, rukoilemme esimerkiksi lasten kanssa iltarukouksen ja pyydämme Jeesusta siunaamaan meitä ja meidän läheisiä ihmisiä. Tällä hetkellä olen jättänyt seurakunnassa palvelemista vähän vähemmälle pienten lasten vuoksi, mutta jonkin verran otan musiikkivastuuta seurakunnassa ja toimin tällä hetkellä solun eli meidän seurakunnan pienryhmän johtajana. Seurakunnan toiminta on hyvin laajaa ja se toimii pääsääntöisesti vapaaehtoisvoimin joten itselleni on tärkeää tuoda myös oma panokseni palvelemalla jossakin työmuodossa.

   Myös Raamattu löytyy meidän kirjahyllystä useampanakin kappaleena ja lapsille luemme Raamatun kertomuksia. Mun elämääni ei ole koskaan kuuluneet päihteet tai baarielämä vaan viikonloput olen viettänyt seurakunnalla. Mulle tuo myös turvaa se, että vaikeissa elämäntilanteissa voin luottaa siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja Jumala voi kääntää vaikeatkin asiat voitoksi. Rukoilen myös Jumalalta johdatusta mun elämään, jotta osaisin tehdä oikeita valintoja. Lyhyesti sanottuna, usko on elämässäni tärkeä asia, joka tuo paljon voimavaroja arkeen ja seurakunnan yhteisöllinen elämä rikastuttaa paljon elämää ja vapaa-aikaa.

Mitä ajatuksia teksti teissä herätti? Kuuluuko usko tai seurakunta millään lailla teidän elämään?

Lue myös muut Pintaa syvemmälle sarjan osat:
Nuorena naimisiin
Kotiäitinä kahdelle lapselle
Kun raskauspahoinvointi haittaa arkea

Olisinpa tiennyt

  Psykoterapeutti Maaret Kallio aloitti #Olisinpatiennyt -kampanjan, jonka tarkoituksena on kirjoittaa kirje nuorelle itselle. Nuoruus onkin epävarmuuden ja itsensä etsimisen aikaa, mikä varmasti näkyy myös näissä mun omissa ajatuksissa. Kirjoitin vähän hajanaisesti ajatuksia lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta. Vaikka nämä ajatukset sisältävät paljon negatiivisia ja kipeitäkin asioita, niin silti toivoa on aina. Tärkeintä on se, kuinka nämä asiat on käsitellyt ja se, ettei jää siihen uhrin roolin. Jokaisella meistä on oman elämämme avaimet, älä luovuta niitä kenellekään toiselle. Ole itse vastuussa siitä, millaisen elämän itsellesi teet. Elätkö muita miellyttäen vai omia unelmiasi kohti, vaikka jotkut sanoisi mitä? Huonojen kokemusten ei tarvitse sinetöidä koko loppuelämää. Voit aina muuttaa elämäsi suunnan.

Olisinpa tiennyt, että kaikki järjestyy aina. Ei aina sillä tavalla tai aikataululla kuin olisi itse ajatellut, mutta silti kaikki järjestyy. Myös ilman sitä stressaamista.

Olisinpa tiennyt, ettei kaikki pojat leiki tunteilla tai unohda sua heti kun löytyy joku "parempi". Sellaiset pojat olisi pitänyt vain jättää omaan arvoonsa ja jatkaa pää pystyssä omaa elämää.

Olisinpa tiennyt, että tutustumalla itseeni ja hyväksymällä omat hyvät ja huonot puoleni, itsetuntoni paranisi ja saisin lisää itseluottamusta.

Olisinpa tiennyt, että löytyy poika/mies, joka rakastaa mua tällaisena kuin olen minun haavoistani ja huonoista puolistani huolimatta.

Olisinpa tiennyt, että intuitioon kannattaa uskoa, sillä se on pitänyt lähes aina paikkaansa.

Olisinpa tiennyt, että minä riitän. Riitän myös englannissa, vaikka se menikin lukiossa himaa ripoen läpi. Minun arvoni ei perustu siihen, kuinka hyvä olen koulussa. Minulla on ollut hyvä elämä tähän asti ja olen menestynyt elämässä, vaikka olinkin englannissa huonompi.

Olisinpa tiennyt, että minusta on vaikka mihin jos oikeasti haluan. Ei siis kannata piilottaa kynttilää vakan alle vaan loistaa omana itsenään. Minusta olisi myös varmasti ollut sinne yliopistoon, jonne en ikinä hakenut, koska ajattelin, etten huonon englanninkielentaidon takia siellä pärjää.

Olisinpa tiennyt, ettei kaikki näekään maailmaa samalla lailla kun minä vaan jokainen on ainutlaatuinen ja katsoo maailmaa omista kokemuksista ja maailmankuvasta käsin. Tämä myös muistutuksena, että on ihmisiä, joiden omatunto ei hievahdakaan valehtelusta tai siitä, että he ajattelevat vain itseään ja omaa etuaan.

Olisinpa tiennyt, mikä vapaus tulee siitä, että uskaltaa jättää myrkylliset ihmiset menneisyyteen. Miksi haluaisin elämääni ihmisiä, jotka haluavat minulle pahaa ja puukottavat selkään?

Olisinpa tiennyt, että olen arvokas, etten olisi antanut muiden kohdella minua huonosti.

Olisinpa tiennyt, ettei kateus tai vertailu muihin tuo mitään hyvää. Parempi olla vain paras versio itsestään.

Olisinpa tiennyt, ettei aina tarvitse asettaa rimaa niin korkealle. Joskus voi myös olla armollinen itselleen ja vähän himmata.

Olisinpa tiennyt, ettei minun tarvitse olla virheetön vaan saan olla ihminen, erehtyä ja oppia virheistä. Maailma ei myöskään kaadu siihen, etten päässyt ensimmäisellä kerralla mopo- ja traktorikortista läpi. Tai jos soitan tärkeässä esityksessä pianoa väärin tai en osaa aina laulaa nuotilleen oikein.

Olisinpa tiennyt 9-vuotiaana, etten ole lihava. En ole lihava myöskään silloin, vaikka joku muu kokisi oikeudekseen minua sillä nimityksellä haukkua. Kroppani on pian kantanut ja ruokkinut kolme lasta - se jos mikä on hieno asia. Sillä ei ole mitään merkitystä enää paljon painan tai paljon minulla on raskausarpia. Tärkeintä on, että minulla itselläni on kropassani hyvä olla. Arvoni ei perustu siihen millainen vartalo minulla on ja vastaako se tämän ajan kauneusihanteita.

Äitiysfarkkushortsit - Kirpputori/H&m | Toppi - Vero moda (uusi) | Kengät - Kirpputori | Aurinkolasit - Glitter

Olisinpa tiennyt, että minulla on oikeus asettaa elämääni rajoja. Voin olla ystävällinen ja kiltti ja silti samalla jämäkkä ja sanoa "ei". Tämä ihan joka elämän osa-alueella. Kenelläkään ei ole oikeutta arvostella ulkonäköäni tai koskea minuun ilman lupaa. Kenelläkään ei ole lupaa lukea yksityisiä keskusteluitani, valehdella päin naamaa, tulla kutsumatta kotiini tai mitään muutakaan jos se ei minusta tunnu hyvältä ja koen, että rajojani rikotaan. Minulla on oikeus myös olla vihainen ja näyttää se.

Olisinpa tiennyt, ettei kaikki ihmiset tule minua ikinä hyväksymään, vaikka tekisin juuri niin kuin he haluavat.

Olisinpa tiennyt erityisherkkyydestäni, jolloin olisin ymmärtänyt itseäni paremmin miksi koin tietyt asiat erilailla. En ole vääränlainen, olen vain erilainen. Pärjään elämässä, vaikka olenkin hitaasti lämpeävä tuntemattomien ihmisten seurassa enkä ole koko ajan äänessä isossa ryhmässä. Vaikka olen ujompi, voin silti olla sosiaalisilta taidoiltani hyvä ja hyvä myös sosionomin työssä. Minunlaisiani tarkkailijoita, rauhallisia ja kuuntelijoita tarvitaan myös.

Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?

Pintaa syvemmälle 3. - Kun raskauspahoinvointi haittaa arkea

*Osassa kuvissa näkyvä imetyskoru on saatu

  Mulla on ollut aina herkkä vatsa - jo vauvana olen oksentanut kaiken ruoan äidin sanoessa "noniin, nyt tulee viimeinen lusikka". Lisäksi niin lapsena kuin aikuisenakin mulla menee helposti vatsa sekaisin jännityksestä enkä välttämättä saa aamuisin syötyä. Raju raskauspahoinvointi menee yleensä geeneissä äidiltä äidille ja näin ainakin meillä on mennyt. Muistutan tässä vaiheessa, että kaikki raskaanaolevat eivät saa rajua pahoinvointia tai he eivät oksenna välttämättä ollenkaan. Mutta ei pidä myöskään luulla, että kaikki pahoinvointi on normaalia raskauteen kuuluvaa, mitä täytyy vaan kestää. Ei ole normaalia oksentaa päivittäin, niin ettei mitään saa syötyä. Pahoinvointi ei myöskään aina ajoitu aamuun ja se ei aina lopu 12. raskausviikon jälkeen. On olemassa myös sairaus nimeltä Hyperemeesi, mikä tarkoittaa rajua raskauspahoinvointia. Jos kärsit raskauspahoinvoinnista, joka haittaa normaalia arkea, niin kerro siitä neuvolassa ja vaadi saada hoitoa!

  Sitten näihin mun kokemuksiin. Kaikissa raskauksissa mulla on ollut pahoinvointia. Ekassa raskaudessa olin vielä töissä ja joinain päivinä jouduin ilmoittamaan, etten ole työkuntoinen. Sitten olinkin aina iltavuorossa, koska aamuvuorot oli mulle vaikeita. Toinen raskaus oli rankin, sillä hoidin esikoistamme kotona ja pahoinvointi oli sellaista, etten saanut oikeen mitään pysymään sisällä tai en pystynyt syömään mitään kuin ensimmäisen kerran vasta 4-5 aikaan iltapäivällä. Sen takia mulla painokin putosi neljä kiloa ja olin ihan voimaton. En jaksanut tehdä mitään muuta kuin hoitaa pakolliset jutut eli lapsen ruoat, vaipanvaihdot yms, muuten makasin sängyllä ja luin esikoiselle kirjoja.
  Tämä kolmas raskaus ei ole ollut ihan niin raju kuin tuo toinen ja olen saanut jopa syötyä ja ruoat pysymään sisällä suht hyvin. Mun aamut alkaa yleensä oksentamisella. Kuulostaa varmaan inhottavalta, mutta oksennan mielummin aamuisin mahanesteet kuin että joutuisin oksentamaan ruokaa. Aamuisin yökkäysrefleksin saa aikaan esimerkiksi yskiminen, huono ilma tai erilaiset hajut (vaipanvaihto, jääkaapin avaaminen jne). Näin kuumalla ilmalla tää on aika huono, kun pitäisi saada raitista ilmaa heti aamusta. Ja vaikka kuinka hyvää tarkoittavat ihmiset neuvovat, että laittaa sängyn viereen näkkäriä tai muuta syötävää, niin voin kertoa, ettei auta sitten yhtään. Joillakin tosin helpottaa tiheä syöminen siihen etovaan oloon, mutta itse ainakin oksennan joka tapauksessa. Oksentamisen jälkeen yleensä olo helpottuu joten jään aina vaan odottamaan sitä oksentamista.

  Millä tavalla pahoinvointi on sitten vaikuttanut arkeeni? Joudun esimerkiksi miettimään etukäteen vieraaseen paikkaan mentäessä, missä on lähin vessa, pääsenkö sinne heti jos on tarve vai onko parempi juosta vain suoraa ulos tai käyttää oksennuspussia. Joudun myös miettimään ruokaa valitessani,  mitä olisi miellyttävämpi oksentaa. Ps. Paprika ja porkkana on ihan hirveitä! Olen joutunut perumaan menoja läheisten kanssa sen takia, että oloni on niin huono enkä ole saanut mitään syötyä tai sitten tapaamiseen on liittynyt syömistä. Mun viimeisin keino on se, että syön karkkia, jäätelöä tai ihan mitä vaan herkkua, koska se menee aina alas ja saan siitä energiaa jos täytyy esimerkiksi aamuisin lähteä jonnekin. Leivät on ihan ehdoton ei ja mun leivän syönti onkin vähentynyt hurjasti. Jo pelkkä kaupan leipäpuolella käyminen saa huonon olon ja oksennusrefleksin on saanut aikaan jopa leipään koskeminen ja tajuaminen, että se on vähän kuivaa.

  Arjessa ruokailujen jälkeen edelleen mun täytyy mennä sohvalle lepäämään, koska mua oksettaa. Mikään ei oo turhauttavampaa kuin syödä lounas salaatteineen päivineen ja syömisen jälkeen oksentaa kaikki, palata pöytään ja todeta, että mitähän sitä sitten söisi. Mun täytyy myös usein jättää lautaselle muutama haarukallinen ruokaa, koska jos syön ne viimeiset, niin jostain syystä yökkäys tulee. Myös kaikki ruoan tähteet ja lautaset jää usein vaan pöytään, koska en voi ruokailun jälkeen niitä heti korjata pois. Tähän kaikkeen lisäksi tietenkin se alkuraskauden etova olo ja väsymys. Olikin ihanaa, kun se etova olo hävisi ja pystyi taas hengittämään vapaasti ilman että oli sellaista oloa 24/7 että oksennan ihan justiin. Väsymys näkyi siinä, että parhaimmillaan nukuin päivässä kolmet päikkärit ja silti vaan väsytti. Syömättömyyden takia energiat oli ihan loppu ja en jaksanut autoa edes skrapata ja pelkkä ruoan laittaminen sai hengästymään ihan kuin olisin tehnyt isonkin liikuntasuorituksen. Ja kun nämä kaikki oli yhtä aikaa ja silti hoidin yksin kotona meidän kahta lasta, niin tulihan siinä epätoivoinen olo.
  Nyt olen yli puolen välin raskaana ja en enää oksenna päivittäin, mutta muutamia kertoja viikossa ja yleensä aamuisin. Aamupalat ja iltapalat on mulle edelleen vaikeita, koska mitään ei vaan tee mieli. Näistä raskauspahoinvoinneista mulle on jäänyt oksennusfobia ja pelkään muunmuassa mahatautia ihan hirveästi. Oonkin jopa hysteerinen sen suhteen ja teen kaikkeni, ettei se tarttuisi meidän perheeseen vaikka sitten linnottautumalla kotiin.

  Vaikka raskaus on onnellinen asia, niin siitä huolimatta en ole pystynyt täysillä nauttia ja iloita tuosta pienestä ihmeestä. Juuri tänä aamuna oksensin taas. Mietin kauan millaisia kuvia tähän postaukseen valitsisin, sillä en ole paljon kuvia jostain syystä ottanut keväällä ja jotenkin hienot raskauskuvat, joissa hymyilen, tuntuvat ristiriitaisilta. Valitsin sitten vähän molempia kuvia, koska onkin ollut niin ristiriitaiset fiilikset ja haluan näyttää raskauden molemmat puolet. Kyllä tämä jossain vaiheessa loppuu, viimeistään synnytyslaitoksella. Joka tapauksessa tiedän, että tämä kaikki on sen arvoista. Olen selvinnyt tästä kaksi kertaa aiemmin, joten selviän kyllä nytkin.♥

Onko teillä ollut raskauspahoinvointia? Pelkäättekö tulevaisuudessa lapsien hankkimista mahdollisen pahoinvoinnin vuoksi?

Pintaa syvemmälle osa 2. - Kotiäitinä kahdelle lapselle

  Olen ollut kotiäitinä nyt vähän päälle kolme vuotta. En suunnitellut etukäteen raskausaikana tai edes esikoisemme syntymän jälkeen, että minä tai mieheni olisimme kotona pitkään. Se muotoutui ajan kanssa, että ainakin kaksi tai mielellään kolme vuotta. Toki se on myös lapsista kiinni, olisivatko he meidän mielestämme valmiita hoitoon.
  Me ollaan Timon kanssa ihan tasavertaisia vanhempia, mutta toki erityisesti ensimmäisenä vuotena lapset ovat olleet minussa kiinni enemmän, koska olen imettänyt ja viettänyt aikaa enemmän heidän kanssaan kotona. Oman ajan tärkeys on korostunut erityisesti toisen lapsen tullessa. Me olemmekin merkinneet oman ajan ihan kalenteriin, että sitä varmasti tulee molemmille. Mulle oma aika tarkoittaa usein sitä, että lähden pois kotoa, koska meillä on niin pieni koti, etten voi olla täällä rauhassa, ettei lapset ala kaipailla oven läpi. Myös parisuhdeaika on tärkeä ja sitä pyrimme viettämään iltaisin ja muutaman kerran vuodessa käydään esimerkiksi syömässä kahdestaan.

  Vauvavuodet ovat olleet raskaimpia väsymyksen takia. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että esimerkiksi vuonna 2017 en nukkunut yhtään kokonaista yötä! Kaikista pahinta on pätkissä nukkuminen ja se, ettei vauva esimerkiksi nukahda heti. Vaikka meillä suht hyvin nukkuneita lapsia onkin, eikä esimerkiksi koliikkia ole ollut, niin uni on se, josta on joutunut tinkimään. Muuten vauvavuodet ovat menneet hyvin, eikä mitään isompia juttuja ole ollut. Toisen lapsen vauvavuosi meni vielä paremmin, koska kaikki oli jo niin sanotusti tuttua ja osasi ottaa rennommin ja oli jo muutenkin varmempi siinä omassa vanhemmuudessa.

  Meidän päivät menee kyllä ihan täällä kotona ollessakin hirveää vauhtia ja sitä oikeasti ihmettelee vaan, että taasko on viikonloppu ja taasko se kuukausi meni. Kotiäitiys ei ole laiskottelua vaan kyllä se ihan työstä menee ja onhan se työtä - omien lapsiensa kasvattamista ja itsensä kehittämistä. Välillä ei oikein tiedä itsekään kasvatanko minä lapsia vai lapset minua. Haluan ainakin, että omat lapset osaisivat kunnioittaa ja rakastaa itseään, mutta myös muita. Koulussa ja töissäkin tuli Vanhemmuuden roolikartta tutuksi ja kun sitä lukee, niin huomaakin, että vanhemmuus käsittää paljon muutakin kuin pelkästään puhtaat vaatteet, vaipanvaihdon ja ruoan.

  Mun arki menee siinä, että käyn lasten kanssa kaupassa ostamassa viikon ruoat, kierrellään kauppoja ja kirpputoreja ostamassa tarvittavia juttuja, leikitään, tehdään kotitöitä, tehdään ruokaa, vaihdetaan vaippaa, nukutetaan lasta päiväunille, käydään ulkona, nähdään kavereita ja välillä käydään perhekerhoissa ja ihan vaan opetellaan elämää ja lapsen kehityksen mukaisia asioita. Olen huomannut sen, että mulle on hirveän tärkeää, että mulla on auto käytössä, jotta tarvittaessa voin pakata lapset autoon ja lähteä jonnekin. Mutta tykkään kyllä olla kotona lasten kanssa, vaikka toki välillä kaipaan töihin ja selailen huvikseni työpaikkoja. Ajattelen silti, että tämä on nyt tärkeää aikaa, kun lapset ovat pieniä vaan niin pienen hetken. Minä ehdin kyllä olemaan töissä ja luomaan uraa sitten myöhemmin.

  Itselle on tärkeää tietyt rutiinit arjessa, että koko paletti pysyy kasassa. Mä olen järjestelmällinen ihminen ja se näkyy mun tavassa olla äiti ja pyörittää tätä arkea. Tämä ei toimi jos mulla ei ole tiettyjä rutiineja päivissä ja viikoissa. Ihan esimerkiksi se, että päiväuniajoista pidetään kiinni, vaikka se tarkoittaakin sitten sitä, että perhekerhoon ei mennä. Jos me ollaan illalla ennen lasten nukkumaanmenoa autolla liikenteessä ja meidän tyttö nukahtaa autoon ihan vaikka viideksi minuutiksi, niin hänen nukkumaanmenonsa saattaa siirtyä eteenpäin jopa parilla tunnilla! Mikä taas vaikuttaa heti siihen, että omaa aikaa tai parisuhdeaikaa on vähemmän. Se ei tietenkään ole maailmanloppu, eikä meillä muutenkaan ole mitään minuuttiaikataulua, mutta jos niitä tapahtuu useampana kertana viikossa, niin kyllähän se heti vaikuttaa negatiivisesti arkeen.
  Vaikka olen ollut kolme vuotta äitinä ja vietän lähes kaiken aikani lapsieni kanssa, niin minä olen kuitenkin minä, oma persoonani, enkä minä ainakaan jaksa aina puhua lapsistani niin kuin en puhu myöskään miehestäni. Sekin on ollut yksi syy siihen, miksi olen kirjoittanut äitiydestä ja lapsista täällä blogin puolella niin vähän. Koska en ole halunnut sotkea lapsia tänne vaan olen halunnut pitää blogin omana juttuna. Nyt kuitenkin koen, että haluan tänne jakaa tänne myös vähän tätä äitiyden näkökulmaakin.

  Ja kyllä, välillä on raskaita päiviä, mutta niinhän niitä olisi myös ilman lapsiakin. Tärkeää äitiydessä ja ylipäätään vanhemmuudessa on se, että pitää omasta hyvinvoinnistaan huolta. Silloin jaksaa paremmin olla myös vanhempi. Jos se, että pystyy olemaan parempi vanhempi, tarkoittaa töihin menemistä ja lapsen laittamista päiväkotiin, niin sitten täytyy tehdä niin. Meillä meidän molempien on täytynyt opetella se, kuinka me tätä arkea pyöritetään ja löytää se tasapaino, ettei kumpikaan kuormitu liikaa. Täytyy uskaltaa myös sanoa, että nyt kaipaan lepoa tai apua esimerkiksi kotitöissä.
  Olen oppinut tässä vuosien varrella olemaan se omanlainen äiti juuri minun lapsilleni. Mun ei tarvi olla sellainen äiti, mitä naapuri, sukulainen tai muskarissa olevat äidit ovat. Saan olla juuri sellainen äiti kuin minulle on luontaista. Tärkeintä on, että tunnen omat lapseni, olen heille rakastava, rajoja laittava ja läsnä sekä haluan heille parasta. Joku päivä he menevät hoitoon ja heidän elämäänsä tulee muita aikuisia tukemaan meidän vanhempien kasvatustyötä - mutta sen aika ei ole vielä.

Mitä ajatuksia teksti teissä herätti? Onko siellä ruudun takana muita vanhempia? Millaista teidän arki on kotona vai ootteko jo töissä?

Pintaa syvemmälle 1 - Nuorena naimisiin

Postauksen kuvat: Snow White Photography 

  Olen ajatellut, että joka kuukauden viimeinen sunnuntai julkaisen vähän tällaisen syvällisemmän tekstin jostain ajankohtaisesta aiheesta tai omasta henkilökohtaisesta elämästä jotain, mitä mä nyt keksin. Olen antanut tälle postaussarjalle nimeksi "Pintaa syvemmälle" ja tässä tulee sarjan ensimmäinen osa. Voitte kertoa kommenttiboksiin mielipiteitänne aiheeseen liittyen tai ylipäätänsä mielipiteitä tästä postaussarjasta, et jatkanko tällaisia vähän syvällisempiä aiheita vai pysytäänkö pinnallisemmissa jutuissa.

  Olin 19-vuotias, kun sanoin alttarilla tahdon aviomiehelleni, joka myös oli ensimmäinen seurustelusuhteeni. (minä kun en laske niitä parin viikon suhteita seurusteluksi) No okei, täytin häistä parin kuukauden päästä 20-vuotta, mutta monen mittapuulla se on silti nuorena. En tiedä edes miksi, mutta haaveilin, että pääsisin nuorena naimisiin ja halusin perustaa perheenkin nuorena. Se ei ollut itselle tosin mikään pakko ja jos en olisi kumppania löytänyt, niin ajattelisin, että niin sen kuului mennä. Onhan 19-vuotias nuori, mutta koen, että se on niin yksilökohtaista ja pariskuntakohtaista, onko valmis vielä menemään naimisiin.
  Kun astelimme alttarille, olimme siihen asti seurustelleet melkein viisi vuotta ja tunsimme toisemme jo hyvin. Halusimme jakaa elämämme toistemme kanssa ja aloittaa yhteisen elämän avioparina. Olimme onnellisia ja rakastuneita ja sitä olemme edelleen näin reilun kuuden vuoden naimisissa olon jälkeen. Jos olisin seurustellut viiden vuoden sijasta vuoden tai pari niin en varmaankaan olisi uskaltanut mennä naimisiin sen ikäisenä. Toisaalta vaikea sitä on näin jälkikäteen sanoa. Kyllähän mä ennen häitäkin vielä mietin, että onko tässä nyt se ihminen kenen kanssa haluan viettää lopun elämäni, mutta mielestäni se on ihan normaalia, kun en itse ainakaan hepposin perustein naimisiin mennyt ja niin isosta päätöksestä oli kyse. On myös niitä ihmisiä, ketkä eivät halua mennä naimisiin ollenkaan tai menevät vasta monen kymmenen vuoden seurustelun jälkeen ja se on ihan ok. Ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on erilainen elämänpolku.

   Olen myös ollut aika realisti ja jalat maassa oleva tyyppi tällaisissa isoissa päätöksissä. En ole maalaillut avioliitosta mitään pilvilinnoja tai ajatellut sen olevan jotenkin aivan ihanaa vaaleanpunaista hattaraa. Ajattelen, että avioliitto ei todellakaan poista suhteesta ongelmia, mutta lisää ongelmia avioliitto ja parisuhde ylipäätänsä saattaa tuoda, koska kaksi ihmistä tuo siihen suhteeseen oman rikkinäisyytensä ja elää niin läheisessä ihmissuhteessa. Itselle avioliitto tuo myös turvaa, koska ajattelen, että siitä ei ole niin helppo lähteä tai ei tule hetken mielijohteesta riidan keskellä kirjoitettua eropapereita ja vielä lähetettyä niitä. Kun ollaan molemmat alttarilla sanottu "tahdon", niin myös se tuo luottamusta suhteeseen ja siihen, että toinen on tosissaan ja haluaa tehdä työtä meidän suhteen eteen. Toki tiedostan sen, että elämässä saattaa tulla eteen kaikenlaista ja voin vain omasta puolestani sanoa, että olen tässä mukana 110%.

  Monesti puhutaan siitä, että tietääkö oikeasti nuorena, mitä rakkaus on tai haluaako millaisen kumppanin. Jos itse muuttuu, niin haluaako enää olla sen saman kumppanin kanssa? Onhan se totta, että hyvin paljon ihmiset muuttuu erityisesti nuorena, mutta sitä muuttumista tapahtuu myös vanhempanakin ja silti niitä eroja tulee, vaikka olisi mennyt naimisiin vasta myöhemmin. Mä itse näen tärkeänä sen, että rakastuu siihen kumppaniinsa aina uudelleen ja uudelleen ja pitää huolta kommunikoinnista. Alkaahan se toinen tuntua vieraalta jos ei keskustele kuin arkisia asioita ja samaan aikaan toinen muuttuukin. Enkä mä usko myöskään siihen, että kukaan olisi koskaan täysin valmis avioliittoon vaan siinä kasvetaan ihmisinä ja opitaan rakastamaan toista. Se on elämän mittainen matka, eikä aina todellakaan ole helppoa löytää toiseen yhteyttä. Mutta jos molemmilta löytyy tahtoa etsiä sitä yhteyttä monen vuoden jälkeenkin, niin uskon, että se kantaa suhteessa pitkälle.

  Ollaan Timon kanssa puhuttu näin myöhemmin, että oltiinhan me tosi lapsia silloin ja ainakin itse olin monessa asiassa tosi ehdoton esimerkiksi hääjuhlaan liittyen. Jos nyt saatais päättää, niin hääjuhlat olisivat erilaiset monellakin tapaa. Mulle oli esimerkiksi myös tärkeää, että maksamme häämme kokonaan itse tai siirrämme häitä. Ehkä se on ollut sitä itsenäisyyttä tai kypsyyttä (tai jääräpäisyyttä), ettemme edes olettaneet vanhempiemme maksavan mitään. No, emme joutuneet siirtämään häitä vaan saimme juhlia häitämme syksyllä 2011. Ja näin reilun kuuden vuoden jälkeen, niin ei kyllä kaduta kumpaakaan, että menimme naimisiin nuorina. Aika ei olisi voinut olla parempi meidän elämässämme.♥

Mitä te ajattelette nuorena naimisiin menemisestä? Oletko itse mennyt nuorena naimisiin vai vasta myöhemmin vai haluatko naimisiin ollenkaan?

Loppuvuoden ostokset

  Mä harvoin ostan mitään normaalihintaisena ellen todella tarvi jotain vaatetta kuten talvitakkia, farkkuja tai muuta sellaista. Käytänkin aina hyödyksi alennusmyynnit, alennuskupongit tai kirpputorit. Viimeisimpänä oli marraskuun lopulla Black Friday -päivä (tai monilla kaupoilla oli Black week tai weekend), jolloin monet kaupat oli täynnä erilaisia tarjouksia. Luin siihen liittyen monen monta postausta ja juttua netistä, jossa tuota päivää kritisoitiin holtittomaan kulutukseen kannustavana päivänä. Itse näen kuitenkin kolikon toisenkin puolen. Mun mielestä kyse on vain ostoskäyttäytymisestä, jota jokaisen tulisi oman elämänsä kohdalla miettiä. En itse ostele mitään juttuja, joita en tarvitse vaan esimerkiksi Black Friday -päivänä katselin tehosekoitinta, bluetooth -kuulokkeita, miehelle joululahjoja ja kaikkea muuta tarpeellista, joita olisin ostanut muutenkin. En osta mitään vain siksi, että "halvalla sai". Mulla ei myöskään ole varaa mihinkään Adidaksen vaatteisiin normaalihintaisena, vaikka niistä kovasti haaveilenkin, tai no kyllähän mä voisin rahaa niihin laittaa, mutta sitten ne olisi pois esimerkiksi kuukauden ruoasta. Miksi en siis käyttäisi hyödyksi Black Friday -päivän tarjouksia, vaikka samana päivänä vietettiinkin "älä osta mitään" -päivää? Harmitti muuten, kun kävin sinä päivänä lenkillä ja yhdestä Adidaksen takista oli loppunu koot sillä aikaa. Oisin saanu nimittäin 70 euron takin alle parilla kympillä. Mutta nyt niihin ostoksiin!

Black Fridayna tosiaan täydensin vaatekaappini Adidaksen 19,99€ (34.99€) ja Niken legginsseillä 19,99€ (31,99€) sekä Niken collegehousuilla 34,90€ (52,99€). Selailin monia nettisivustoja, joissa nämä vaatteet olisi tarjouksessa ja Def-shopilta sitten löysin nämä kaikki. Näytti muuten tällä hetkellä nuo Niken collegehousut olevan tarjouksessa 29,99€. (postaus ei sisällä mainoslinkkejä, eikä tätä ole tehty yhteistyössä minkään yrityksen kanssa!)

Viime asupostauksessa mainitsinkin, että mun vaatekaappiin on tullut tällainen hempeän vaaleanpunainen. Bikbokin neule olikin mun asussa tässä postauksessa ja se on tällä hetkellä yks mun lemppareista. Mä en ennen tuota omistanut yhtään neuletta joten normaalista poiketen ostin sen normaalilla hinnalla 34,99€. Tuo on tuollainen tosi reilu joten otin koon pienemmän, mitä normaalisti käytän. Onlyn collegepaitaa kokeilin jo viime kesänä Keskisellä, mutta jätin sen silloin vielä kauppaan ja se jäi harmittamaan. Yritin löytää paidan netistä ja vihdoin löysin. Klikkasin sen jo ostoskoriin ja olin menossa maksamaan, kunnes ilmoitettiin, että se on loppuunmyyty. Meinasin alkaa itkeä. Tilasin myöhemmin koon isompana, mutta se oli liian iso joten palautin sen. Onneks nettiin tuli myyntiin oma koko, niin sain tän paidan. Se oli alennuksessa 16,15€ (26.99€) ja sain siihen toimituskulut vain eurolla, koska tilasin sen Vilan myymälään. Oli muuten tosi kätevä!

Viikko sitten käytiin Keskisen kyläkaupassa Tuurissa ja kävin vaan nopeaa vaatepuolen läpi, koska en oikeastaan tarvinnut mitään. Mä kuitenkin löysin alennusrekistä tämän armeijanvihreän Onlyn bombertakin joten ostin sen. Normaalihinta olisi ollut 39.99€ ja maksoin siitä vain 14,95€! Takkihan on tollanen aika ohut kesä/syksy/kevättakki, mutta silti paksumpi kuin mun viininpunainen bombertakki.

Olipa muuten kiva pitkästä aikaa tehdä ostospostaus ihan uusista ostoksista, eikä kirppislöydöistä! Tykkäättekö te ostospostauksista? Saako näistä vinkkejä omaan pukeutumiseen?

Itsenäisyyspäivän tunnelmia

  Mun piti tänään julkaista postaus ja oli mulla pari postausideaa mielessäkin. Ajattelin kuitenkin, että tuntuisi typerältä näin Suomi 100 juhlapäivänä kirjoittaa jotain muuta kuin itsenäisyyspäivään liittyvää. Ostoksista ja lasten synttäreistä ehtii tehdä postauksia myöhemminkin. 

  Meidän itsenäisyyspäivä on mennyt lähinnä kotona perheen kesken. Käytiin me kaupassa, mutta muuten leivottiin pipareita ja mä paketoin muutaman joululahjan. Tällä hetkellä tv:ssä pyörii linnan juhlat ja meen niitä vielä hetkeksi katsomaan ennen kuin laitamme lapset nukkumaan. No okei myönnän nyt tähän, että eilen katsoin Prisman hihna 24/7 suoraa lähetystä, haha. Timo mulle naureskeli, mutta musta oli mielenkiintoista katsoa, mitä ihmiset oli ostanu.

  En kyllä voisi olla kiitollisempi lotille ja sotaveteraaneille siitä, että he ovat taistelleet isänmaamme puolesta. Se, että saan tänä päivänä kasvattaa lapseni itsenäisessä Suomessa, ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Monet kuolivat rintamalla siksi, että meillä olisi tänä päivänä parempi tulevaisuus ja itsenäinen Suomi. Nuorimmat sotaan lähteneet olivat vielä alaikäisiä, nuoria poikia. Toivon, ettei meidän koskaan tarvitsisi olla samassa tilanteessa. Me emme myöskään saa unohtaa historiaamme ja juuriamme, sillä se tekee meistä suomalaisia. Onnea Suomi 100 vuotta ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!♥

Kuinka teidän itsenäisyyspäivä meni?

Syksyn ensimmäiset asukuvat

  Hei! Tulin kirjottamaan tämän hetken fiiliksiä tänne blogin puolelle ja samalla julkaisemaan syksyn ensimmäiset asukuvat. Syksyn tullessa kaivan erilaiset nilkkurit ja korkkarit esille. Nämä nilkkurit, jotka kuvissa ovat, löysin kirpputorilta muutamalla hassulla eurolla. Ne oli kivat jalassa ja niillä saa mukavasti pituutta tällaselle alle 160 senttiselle. Paidan ostin kesällä Keskiseltä, koska toi oli niin kiva ja mun vaatekaapista puuttui tuollainen vähän siistimpi paita. Tykkään noista röyhelöistä paljon! Oon muuten pitkään etsinyt lompakkoa, mihin saisi sekä kännykän että kortit mahtumaan ja tilasin sitten Wish -sovelluksen kautta Kiinasta mustan lompakon. Tuolla sisällä on sellainen kuminauha, jonka alle saa puhelimen ja toisella puolella on sitten korttipaikat, kolikoille pieni vetoketjullinen tasku ja vielä pieni lokero seteleille. Tosi kätevä! Enkä maksanut kuin jotain kuusi euroa.

Mutta se tästä asusta! Piti mun tulla kirjottaa teille muutamia ajatuksia uudesta Vain elämää -ohjelman kaudesta tai no lähinnä tuosta Sannin versiosta Cheekin Timantit on ikuisia biisistä. Kun sen kuulin ja kuuntelin sanoja, niin alko itkettää. Jotenkin Sanni oli osannu tosi hyvin kirjottaa omia kokemuksia koulukiusaamisesta ja ulkopuolelle jättämisestä. Sit jäin miettii sitä, että esimerkiksi mua on haukuttu ensimmäisen kerran huoraksi, kun oon ollu 11-vuotias. Tällee aikuisena kun ajattelee, et 11-vuotiashan on vielä lapsi, eikä todellakaan tarttis edes miettiä mikä on huora. Tosin ajattelen, et sitä vaan käytetään paljon haukkumasanana ilman sen oikeaa merkitystä. Ei se silti oikein ole ja kyllä sekin jäljet jättää. Koulumaailma ei todellakaan ole helppo ja kauhistuttaa ajatellakaan millaista se on nykypäivänä, kun on whatsapp -sovellukset sun muut, joissa on niin helppo kiusata ja jättää ulkopuolelle ryhmistä.

"Äiti istuu mun sängyn laidalla,

kyyneleitä marimekon paidalla

se sanoo joskus mä oon paremmas paikas,

vaik nyt on myrskyy pitää pysyy vaan laivas"

Paita - Only, Veljekset Keskinen | Farkut - Gina tricot | Kengät - Kirpputori/H&m | Lompakko - Wish

Vaikka tuosta Sannin biisistä tulikin vähän vakavampia ajatuksia, niin tähän loppuun voisin todeta, että oon huomenna lähdössä Tampereelle tapaamaan muita bloggaajia, ja oon niin innoissani! Saan tutustua moneen uuteen varmasti ihanaan ihmiseen, joilla on sama intohimo kuin minulla - bloggaaminen. Ja toki kirjoittelen tästä sitten postausta.

Ihanaa viikonloppua teille!♥ Ja kertokaa vaik kommentteihin mitä mieltä ootte asusta? Ja mitä tv-sarjoja te ootte alkanu seuraamaan tai alatte seuraamaan nyt syksyllä? 

Oletko liian kiltti?

 Saija ja Marianne ovat molemmat kirjoittaneet blogeissaan liiasta kiltteydestä. Voiko olla liian kiltti? Oma näkemykseni on, että voi ja halusin kirjoittaa vähän syvällisempää tekstiä tästä aiheesta, koska minulla on omaa kokemusta tästä. Toivon myös, että tämä mun teksti ja kokemus voisi tuoda jollekin jotain uutta omaan elämään.
 Omasta mielestäni kiltteys on hyvä asia. On hyvä, että on ystävällinen, empaattinen ja ottaa muut huomioon, mutta siinä vaiheessa, kun sitä tekee oman itsensä kustannuksella tai muut käyttää sitä kilteyttä hyväksi, niin silloin kiltteys saattaa kääntyä negatiiviseksi asiaksi. Mun kiltteyttä on käytetty monet kerrat hyödyksi ja vasta näin reilu kakskymppisenä olen opetellut rajojen laittamista. Mulle on puhuttu rumasti, mua kohtaan on käyttäydytty rumasti, mulle on valehdeltu päin naamaa ja ylitetty mun rajoja moneen kertaan, vaikka olen niitä asettanutkin. Mä tiedostan sen, että mua kohtaan käyttäydytään huonosti, mutta mun on vaikea pitää puoliani. Yleensä vain tyydyn osaani ja itken sitten kotona, kun ei taaskaan tullut sanottua mitään, vaikka olis pitänyt. Jokaisella on oikeus sanoa, että tuo mitä sanoit tai teit ei tuntunut kivalta.

  Olen empaattinen ihminen ja kykenen asettumaan toisen ihmisen asemaan. Aistin myös herkästi ilmapiirin ja sen jos musta ei esimerkiksi pidetä. Se saa mussa aikaan sen, että pyrin mukautumaan ja muuttamaan omaa asennettani ja käyttäytymistä, jotta mut hyväksyttäisiin. Mua myös kiinnostaa ihmisten elämäntarinat ja kokemukset. Yritän ymmärtää ihmisiä. Ymmärrän välillä liikaakin, mutta sen kanssa on täytynyt tehdä töitä, etten enää katso läpi sormien ihmisten tekoja. Mulle ei enää mene läpi ne tarinat kuinka "sillä on ollu nyt vähän vaikeaa" tai "se on kokenut elämässään niin kovia". Kaikilla meillä on omat ongelmamme ja elämäntarinamme. Se ei tarkoita sitä, että muita voisi kohdella huonosti. Sitten välillä tulee vastaan näitä ihmisiä, jotka selkeästi keksii valheita elämästään, jotta saa mun empatian heräämään ja samalla yrittää saada manipuloitua mua toimimaan niin kuin he haluavat tai kiinnittämään huomion toisaalle. Joskus he siinä ovatkin onnistuneet, vaikka usein tunnistankin tarinat valheiksi. En ikävä kyllä niistä aina kyseiselle henkilölle sano, vaikka tiedän, että pitäisi.

  Mä uskon ihmisistä aina hyvää ja haluan kaikille hyvää, en osaa olla vihainen ainakaan kauaa ja vihaan riitoja. Uskon ihmisyyteen ja siihen, että ihminen kykenee muuttumaan. En halua tuomita ihmistä sen mukaan, mitä hän on tehnyt esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Oon kuitenkin joutunut toteamaan, että miten ihmeessä sellainen ihminen voisi muuttua, joka ei nää tekemisissään mitään vikaa, vaikka suoraan kerrot, että joku asia loukkasi? Kyllä minä tiedän, että pahoja ihmisiäkin on olemassa, mutta jotenkin mun on vaikea ymmärtää, että joku haluaisi nimenomaan mulle pahaa tai jollain lailla käyttää mua hyödyksi. Ikävä kyllä oon joutunut palaamaan maan pinnalle tässä asiassa kantapään kautta.

  Tähän ikään mennessä on tullut jo niin paljon puukkoja selkään, että se on vaikuttanut mun sosiaalisiin suhteisiin. Mun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään, et kohta mua taas käytetään jollain lailla hyödyksi. Poistin esimerkiksi mun henkilökohtaisesta Facebook-profiilista kymmeniä ja satoja ihmisiä kavereista, koska sitä vaan alkaa niin vainoharhaiseksi. Alkoi ahdistaa, että jaan elämääni ihmisten kanssa joille en ole koskaan puhunut tai joita oon nähnyt viimeksi kymmenen vuotta sitten. Oon muutenkin tuntemattomien ihmisten seurassa vähän ujompi, mutta myönnän, että omat elämänkokemukset ovat saaneet mua vielä enemmän lukkoon. Tästä pyrin koko ajan eroon, että pystyisin olemaan oma ihana itseni.

  Olen tasapainoitellut sen asian kanssa, että onko herkkyys, kiltteys ja empatiakyky huonoja asioita? Välillä tuntuu, että olisi paljon parempi, että olisin toisenlainen, mutta pääsääntöisesti näen nämä ominaisuudet hyvänä. Ei ihmisen pidä piilottaa omia luonteenpiirteitään niiden muutaman mädän ihmisen takia, jotka käyttävät näitä luonteenpiirteitä hyväksi. Ole rohkeasti empaattinen ja kiltti, sillä näitä luonteenpiirteitä tarvitaan tässä maailmassa. Mutta muista kuitenkin omat rajat ja se, että olet yhtä arvokas kuin muutkin. Sun ei tarvi vähätellä itseäsi tai laittaa joka kerta muiden tarpeita itsesi edelle. Sun ei myöskään tarvitse miellyttää muita tullaksesi hyväksytyksi. Sinä voit olla kiltti ja sanoa silti "ei". Luin myös kerran yhden hyvän ajatuksen, että kun muut ovat tottuneet siihen, että sinä aina suostut, mutta kun et enää suostukaan, niin se voi tuoda myös negatiivisia reaktioita. Mutta se on silloin heidän paikkansa kasvaa. Kun minä aloin asettaa rajoja omaan elämääni, sain syytöksiä siitä, että olen riidanhaluinen ja haluan aina loukata muita. Mua myös kehoitettiin katsomaan peiliin, että sieltä se vika löytyy ja kyseltiin, miksi en ole kuin muut, joiden kanssa kyseinen ihminen tulee toimeen. Kun asetin rajoja ja kerroin, että minua ei kohdella enää huonosti, hypin kuulemma silmille. Mutta niin kuin jo sanoin, se on heidän paikkansa kasvaa.

Takki - Carlings | Farkut - Gina tricot | Kengät - Citymarket

  Hyvin vähän puhutaan siitä, että tarvii ammattiapua, jotta saa elämän taas raiteilleen. Eikä sitä tarvi olla edes mikään iso juttu elämässä, kun olisi ihan hyvä mennä juttelemaan psykologin kanssa. Minä kävin ja en voi kun suositella! Sain paljon rohkeutta ja itsevarmuutta lisää. Sain myös uusia ulkopuolisen ihmisen näkökulmia asioihin ja pääsin myös epäterveestä syyllisyydestä eroon. En enää alistu huonoon kohteluun tai myötäile toisen mielipiteitä vaan uskallan sanoaa omia mielipiteitäkin. Paljon täytyy vielä tehdä töitä, enkä esimerkiksi syyllisyydestä pääse varmaankaan kokonaan eroon, mutta hyvään suuntaan olen menossa. Enkä edes halua kiltteydestä eroon, mutta haluan oppia pitämään puoliani paremmin, ettei kukaan enää käyttäisi hyväksi millään lailla tai ajattele, että mua voi kohdella miten vaan, koska en koskaan suutu.

  Kilteille ja empaattisille haluan sanoa, että ootte arvokkaita. Oot paljon arvokkaampi kuin elää elämääsi alistettuna, näkymättömänä tai toisen sylkykuppina. Lähde pois sellaisista ihmissuhteista jos vain voit. Minä lähdin, enkä kadu. Voin niin paljon paremmin nykyään.

Onko siellä muita liian kilttejä? Tunnistaako joku tekstistä itsensä? Tai herättääkö muita ajatuksia?