Olen ollut kotiäitinä nyt vähän päälle kolme vuotta. En suunnitellut etukäteen raskausaikana tai edes esikoisemme syntymän jälkeen, että minä tai mieheni olisimme kotona pitkään. Se muotoutui ajan kanssa, että ainakin kaksi tai mielellään kolme vuotta. Toki se on myös lapsista kiinni, olisivatko he meidän mielestämme valmiita hoitoon.
Me ollaan Timon kanssa ihan tasavertaisia vanhempia, mutta toki erityisesti ensimmäisenä vuotena lapset ovat olleet minussa kiinni enemmän, koska olen imettänyt ja viettänyt aikaa enemmän heidän kanssaan kotona. Oman ajan tärkeys on korostunut erityisesti toisen lapsen tullessa. Me olemmekin merkinneet oman ajan ihan kalenteriin, että sitä varmasti tulee molemmille. Mulle oma aika tarkoittaa usein sitä, että lähden pois kotoa, koska meillä on niin pieni koti, etten voi olla täällä rauhassa, ettei lapset ala kaipailla oven läpi. Myös parisuhdeaika on tärkeä ja sitä pyrimme viettämään iltaisin ja muutaman kerran vuodessa käydään esimerkiksi syömässä kahdestaan.
Vauvavuodet ovat olleet raskaimpia väsymyksen takia. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että esimerkiksi vuonna 2017 en nukkunut yhtään kokonaista yötä! Kaikista pahinta on pätkissä nukkuminen ja se, ettei vauva esimerkiksi nukahda heti. Vaikka meillä suht hyvin nukkuneita lapsia onkin, eikä esimerkiksi koliikkia ole ollut, niin uni on se, josta on joutunut tinkimään. Muuten vauvavuodet ovat menneet hyvin, eikä mitään isompia juttuja ole ollut. Toisen lapsen vauvavuosi meni vielä paremmin, koska kaikki oli jo niin sanotusti tuttua ja osasi ottaa rennommin ja oli jo muutenkin varmempi siinä omassa vanhemmuudessa.
Me ollaan Timon kanssa ihan tasavertaisia vanhempia, mutta toki erityisesti ensimmäisenä vuotena lapset ovat olleet minussa kiinni enemmän, koska olen imettänyt ja viettänyt aikaa enemmän heidän kanssaan kotona. Oman ajan tärkeys on korostunut erityisesti toisen lapsen tullessa. Me olemmekin merkinneet oman ajan ihan kalenteriin, että sitä varmasti tulee molemmille. Mulle oma aika tarkoittaa usein sitä, että lähden pois kotoa, koska meillä on niin pieni koti, etten voi olla täällä rauhassa, ettei lapset ala kaipailla oven läpi. Myös parisuhdeaika on tärkeä ja sitä pyrimme viettämään iltaisin ja muutaman kerran vuodessa käydään esimerkiksi syömässä kahdestaan.
Meidän päivät menee kyllä ihan täällä kotona ollessakin hirveää vauhtia ja sitä oikeasti ihmettelee vaan, että taasko on viikonloppu ja taasko se kuukausi meni. Kotiäitiys ei ole laiskottelua vaan kyllä se ihan työstä menee ja onhan se työtä - omien lapsiensa kasvattamista ja itsensä kehittämistä. Välillä ei oikein tiedä itsekään kasvatanko minä lapsia vai lapset minua. Haluan ainakin, että omat lapset osaisivat kunnioittaa ja rakastaa itseään, mutta myös muita. Koulussa ja töissäkin tuli Vanhemmuuden roolikartta tutuksi ja kun sitä lukee, niin huomaakin, että vanhemmuus käsittää paljon muutakin kuin pelkästään puhtaat vaatteet, vaipanvaihdon ja ruoan.
Mun arki menee siinä, että käyn lasten kanssa kaupassa ostamassa viikon ruoat, kierrellään kauppoja ja kirpputoreja ostamassa tarvittavia juttuja, leikitään, tehdään kotitöitä, tehdään ruokaa, vaihdetaan vaippaa, nukutetaan lasta päiväunille, käydään ulkona, nähdään kavereita ja välillä käydään perhekerhoissa ja ihan vaan opetellaan elämää ja lapsen kehityksen mukaisia asioita. Olen huomannut sen, että mulle on hirveän tärkeää, että mulla on auto käytössä, jotta tarvittaessa voin pakata lapset autoon ja lähteä jonnekin. Mutta tykkään kyllä olla kotona lasten kanssa, vaikka toki välillä kaipaan töihin ja selailen huvikseni työpaikkoja. Ajattelen silti, että tämä on nyt tärkeää aikaa, kun lapset ovat pieniä vaan niin pienen hetken. Minä ehdin kyllä olemaan töissä ja luomaan uraa sitten myöhemmin.
Itselle on tärkeää tietyt rutiinit arjessa, että koko paletti pysyy kasassa. Mä olen järjestelmällinen ihminen ja se näkyy mun tavassa olla äiti ja pyörittää tätä arkea. Tämä ei toimi jos mulla ei ole tiettyjä rutiineja päivissä ja viikoissa. Ihan esimerkiksi se, että päiväuniajoista pidetään kiinni, vaikka se tarkoittaakin sitten sitä, että perhekerhoon ei mennä. Jos me ollaan illalla ennen lasten nukkumaanmenoa autolla liikenteessä ja meidän tyttö nukahtaa autoon ihan vaikka viideksi minuutiksi, niin hänen nukkumaanmenonsa saattaa siirtyä eteenpäin jopa parilla tunnilla! Mikä taas vaikuttaa heti siihen, että omaa aikaa tai parisuhdeaikaa on vähemmän. Se ei tietenkään ole maailmanloppu, eikä meillä muutenkaan ole mitään minuuttiaikataulua, mutta jos niitä tapahtuu useampana kertana viikossa, niin kyllähän se heti vaikuttaa negatiivisesti arkeen.
Vaikka olen ollut kolme vuotta äitinä ja vietän lähes kaiken aikani lapsieni kanssa, niin minä olen kuitenkin minä, oma persoonani, enkä minä ainakaan jaksa aina puhua lapsistani niin kuin en puhu myöskään miehestäni. Sekin on ollut yksi syy siihen, miksi olen kirjoittanut äitiydestä ja lapsista täällä blogin puolella niin vähän. Koska en ole halunnut sotkea lapsia tänne vaan olen halunnut pitää blogin omana juttuna. Nyt kuitenkin koen, että haluan tänne jakaa tänne myös vähän tätä äitiyden näkökulmaakin.
Ja kyllä, välillä on raskaita päiviä, mutta niinhän niitä olisi myös ilman lapsiakin. Tärkeää äitiydessä ja ylipäätään vanhemmuudessa on se, että pitää omasta hyvinvoinnistaan huolta. Silloin jaksaa paremmin olla myös vanhempi. Jos se, että pystyy olemaan parempi vanhempi, tarkoittaa töihin menemistä ja lapsen laittamista päiväkotiin, niin sitten täytyy tehdä niin. Meillä meidän molempien on täytynyt opetella se, kuinka me tätä arkea pyöritetään ja löytää se tasapaino, ettei kumpikaan kuormitu liikaa. Täytyy uskaltaa myös sanoa, että nyt kaipaan lepoa tai apua esimerkiksi kotitöissä.
Olen oppinut tässä vuosien varrella olemaan se omanlainen äiti juuri minun lapsilleni. Mun ei tarvi olla sellainen äiti, mitä naapuri, sukulainen tai muskarissa olevat äidit ovat. Saan olla juuri sellainen äiti kuin minulle on luontaista. Tärkeintä on, että tunnen omat lapseni, olen heille rakastava, rajoja laittava ja läsnä sekä haluan heille parasta. Joku päivä he menevät hoitoon ja heidän elämäänsä tulee muita aikuisia tukemaan meidän vanhempien kasvatustyötä - mutta sen aika ei ole vielä.
Vaikka olen ollut kolme vuotta äitinä ja vietän lähes kaiken aikani lapsieni kanssa, niin minä olen kuitenkin minä, oma persoonani, enkä minä ainakaan jaksa aina puhua lapsistani niin kuin en puhu myöskään miehestäni. Sekin on ollut yksi syy siihen, miksi olen kirjoittanut äitiydestä ja lapsista täällä blogin puolella niin vähän. Koska en ole halunnut sotkea lapsia tänne vaan olen halunnut pitää blogin omana juttuna. Nyt kuitenkin koen, että haluan tänne jakaa tänne myös vähän tätä äitiyden näkökulmaakin.
Olen oppinut tässä vuosien varrella olemaan se omanlainen äiti juuri minun lapsilleni. Mun ei tarvi olla sellainen äiti, mitä naapuri, sukulainen tai muskarissa olevat äidit ovat. Saan olla juuri sellainen äiti kuin minulle on luontaista. Tärkeintä on, että tunnen omat lapseni, olen heille rakastava, rajoja laittava ja läsnä sekä haluan heille parasta. Joku päivä he menevät hoitoon ja heidän elämäänsä tulee muita aikuisia tukemaan meidän vanhempien kasvatustyötä - mutta sen aika ei ole vielä.
Mitä ajatuksia teksti teissä herätti? Onko siellä ruudun takana muita vanhempia? Millaista teidän arki on kotona vai ootteko jo töissä?
